Miten elämäni täyttyy, pohtivat lääkärit

Kuinka lääkärit voivatkaan olla inhimillisiä, ajattelevat jaksamistani ja vointiani.

Keskustelu työnantajan edustajan, työterveyslääkärin, -hoitajan ja oman lääkärini kanssa toteutui vihdoin. Tapasin ensin työterv.lääkärin. Hän luki epikriisiäni ja ihmetteli, että dialyysista huolimatta, olin ollut töissä. Hän kysyi jaksamistani YT-neuvottelujen ja veren myrkytyksen aikaan. Eipä muuta tarvittu, kun silmäni kostuivat. Lääkäri ojensi nenäliinan pöydällä olevasta paketista ja ehdotti työpsykologin tapaamista, samaan syssyyn sairaslomaa.

Myöhemmin jatkoimme palaverointia isommalla joukolla, aiheena minä. Perusteellisen juttelun jälkeen totesimme minut fyysisesti väsyneeksi. Siis  sairaslomaa toukokuulle asti, kontrolli aikaisintaan maaliskuussa ja työterveyspsykologin vastaanotolle soittoaika.

Huvitti tuon keskustelun aikana, kun taas itkin loputtomasti ja sylissäni oli jo neljä märkää nenäliinaa, toinen lääkäri antoi koko paketin lenäliinoja ja toinen laittoi roskiksen eteeni. Siihen niitä kuluneita sai sitten heitellä. Sanoin, että joskus nuorena on saattanut sydänsuruja noin kovasti itkeä.

Helpotti. Nyt voin dialyysiin mennessä miettiä kaikkea muuta kuin seuraavien tuntien teemaa tai innostuksen aiheita opiskelijoille. Riittää, että lenkkeilen ja kolme kertaa viikossa makaan sairaalassa ja kohotan kuntoani tulevaa siirtoa varten. Pieniä kuvioita ja harrasteita vain.

Työpsykologia ajattelin tavata, onhan työstä luopuminen niin iso muutos elämään. Ehkä kaikkia sairauksikaan en hyväksy, pelottakin.

Laitoin koko työyhteisölleni sähköpostiviestiä pitkästä sairaslomastani ja linkin blogiini. Kauniita tsemppiveistejä olen heiltä saanut, lohdulliselta ne tuntuivat. Työelämäkin tänäpäivänä on melkoista rulettia, että tsemppiä taitavat työtoverini (johtajia myöten) tarvita!