Diabeetikoilla verenpaineet laskevat vielä jälkijunassakin, palautuminen kestää lähes kaksitoista tuntia. Eilinen ilta meni sohvalla maatessa, silmissä säkenöi tähtisumua, kun nousin. Mietin, kuinka jaksoinkaan opettaa hoidon jälkeen. Nytkö minä annoin periksi ja makaan vain sohvalla?
Kunto-ohjelma ei eilen toteutunut, muutama tentti jäi korjaamatta, kelassa en jaksanut käydä ja siivoomattakin jäi. Paljon tekemätöntä askaretta, vaatii psyykkaamista tekemättömään, ihan uusi ajattelu.
Nuorena yrittäjävanhemmat kannustivat reippauteen, työhön tarttumaan ja näkemään tekemätöntä askaretta loputtomasti. Kai siihen on oppinut ja tekeminen on tuntunut hyvältä. Luterilaisen etiikan mukaisesti tekeminen on ollut arvo sinänsä. Itsekin olen ensin toiminut, sitten miettimättä ryhtynyt seuraavaan toimeen. Siitä elämä on muodostunut.
Entä jos tämä on lopullista? Pikkuhiljaa hiipuu, urea lisääntyy, olo heikkenee, ikävystyy ja masentuu. Lääkäri sanoi, että jos oma virtsan eritys hiipuu, on syytä aloittaa joku muu hoitomuoto. Varmaan yöpoisto, koska silloin kuonat saadaan tasaisemmin kehosta.
Hoidot, joita nyt saan (insuliini ykköstyypin diabetekseen ja keinomunuaishoito) ovat elämää ylläpitäviä hoitoja, tuokin pitäisi tajuta ja osata arvostaa nykylääketiedettä. Joskus se kykenee auttamaan, aina valitettavasti ei. Kuka päättää valintakriteerit?
Kellon tullessa kuusi kömmin muutamaksi hetkeksi sänkyyn, nukahtaisinpa vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi aina, jos sait ajatuksia tekstistäni.
Niistä olen KIITOLLINEN!